Kohti sydänkohtausta

Father writes obnoxious small lettered words, asking if I eat enough. I do not know, fatherlove. I do not know. See, me dealing with life is the inverse version, the not-part. On those sadder days I tend to forget. The eating, the living. For my own well-being though, there are things I never forget. I do not know why these phenomena tend to stick on to me.

You see, haluaisin herätä edes yhden päivän sua ajattelematta, sua kaipaamatta. Jos saisin edes vähän etumatkaa, jos voisin edes hetkeksi unohtaa meidät, menneisyytemme. Sä et koskaan jätä mua rauhaan. Uus päivä, samat halventuneet vaatteet, tunteet. Etsin suotta sanoja(si) miten vähentää ikävöintiä, miten parantaa haavat vatsassa, rinnassa, sydämessä (vasemmassa käsivarressa).

Sunnuntaiaamu. Taas toinen viikonloppu takana, taas toinen sielu pelastettu (vaan ei oma), taas murskattu sydän liimattavana takaisin paikalleen. Ja jos sanon etten tiedä mitään rakkaudesta, sulje silmäsi, korvasi. Because I do.

Rakas, babylove, tää hiljaisuus ei taatusti sovi sulle. Onks mä koskaan pyytänyt sulta mitään, liikaa? Voithan suoda mulle edes sanan, joka pitää mut elossa seuravaan sanattomaan palkkapäivään.

Father does not know. But he continues to write, encapsulating love in small portions of virtual insanity. And I keep forgetting.